Mietteitä

Olin tuossa päivällä hiihtelemässä kauniissa auringon paisteessa ja siis ihan vaan oikeasti hiihtelemässä. Mikään pakko ei ollut lähteä, kuha kävin nauttimassa auringosta, keväästä ja ehkä hiihtämisestä. Mutta sitten aloin miettimään oikeasti syviä sisimpiäi ajatuksiani. Onko hiihto se, mitä oikeasti haluan tehdä? Onko se sitä, mihin haluan uhrata koko elämäni? Mitä mä siitä saan? Voiko musta ikänä tulla maailmanmestaria tai olympiavoittajaa, josta olen aina haaveillut pienestä tytöstä asti? Osaanko lopettaa sitten, kun ei tunnu enää hyvältä ja oikealta? Vai tuleeko itselleni pakokauhu siitä, mitä tekisin jos lopettaisin? Koska hiihto on ollut mulle elämäntapa niin kauan kuin edes muistan!
    Mietin myös sitä, et mitä vanhemmaksi tulee sitä totisemmaksi tämä "leikki" käy. Mutta pitäisikö sen mennä niin? Eihän tämän "leikin" pidä totista olla vai täytyykö? Muistan sen, kun harrastin vielä yleisurheilua hiihdon ohella. Yu oli totta kai mulle se "kakkoslaji". Yu-reenejä ei voinut jättää väliin, ei mistään hinnasta! Jos joutui jättämään, harmitus, surku ja parku oli kova. Mutta miksi en voinut jättää yleisurheilu reenejä välistä?! Koska niissä oli vain niin kivaa! Porukka oli aivan mahtava, vaikka porukassa oli eri-ikäisiä. Yhdessä tekeminen oli mukavaa ja kannustavaa. Naurua ei puuttunut, vitsailuja ja keljuilujakin oli.., mutta ilman niitä treenit olisivat maistuneet puulta. Lisäksi yhdessä reenaaminen oli kannustavaa myös siltä osin, että se tsemppasi. Kilpailuhenkisyys oli käsin kosketeltavissa, mutta tiedättekö mitä se teki? Se ei todellakaan ollut huono asia, päinvastoin. Kehitystä tapahtui koko ajan! 
    Silloin kun tulin Vuokattiin minulle sanottiin näillä sanoin: "Sun on lopetettava tai itseasiassa vähennettävä ja aika reilusti yleisurheilua ja panostettava hiihtoon täysillä." Mutta oliko sanoja viisas ja oliko järkevä ratkaisua lopettaa yleisurheilu kokonaan? Ei minusta. Yleisurheilun avulla sain nopeutta, nopeuskestävyyttä ja voimaa, mitkä ovat olleet minun vahvuuksiani. Tänä vuonna olen muun muassa nopeuskestävyyteni kanssa ollut ongelmissa.
     Silloin kun olin lukion ykkösellä ja kakkosella ja kun pääsin molempina vuosina liiton Pohjola-ryhmään, huomasin kehitystä tapahtuvan. Tekeminen oli reipasta, iloista, mielekästä ja kilpailuhenkistä(hyvässä mielessä) samanikäisessä porukassa. Ja mikä voisikaan olla paremmin- ei mikään! Treenaaminen ei tuntunut "pakkopullalta", koska ilmapiiri oli hyvä ja kannustava parhaassa seurassa. Mutta nyt kun olen reenannut yksin pari vuotta ilman ryhmää, se sama tunne on poissa. Se sama kilpailuhenkisyys ja sen tuoma motivaatio ja halu kehittyä on hävinnyt. Isompi kehitysaskel on voinut sen takia jäädä tulematta. 
    Mutta mitään leiritystä ei ensi vuodeksikaan ole luvassa, ei näillä näkymin- se on valitettavaa. Eihän liitolla ole rahaa satsata nuoriin tai on heihin, jotka ovat naamataulultaan oikean näköisiä ja miellitettyjä. Mutta mitäs me muut? Meillä ei ole mitään väliä, mitä me teemme. Eli ihan sama vissin meidän "tavisten" vaikka lopettaisimme. Pääasia olisi se, että huipulla olisi vain pari hyvää sekä miehissä että naisissa... muita ei sitten tarvittaisikaan enää. Sitten vain kysyttäisiin "miksi ei ole harrastajia". Hmmm, peiliinkatsomista? On se mielestäni kummaa, että NMM-kisoihin valitaan u23 vain 2 tyttöä ja jätkiä jopa 6. Nostetaanko alle 23-tyttöjen motivaatiota sillä, että saat SM-kisoissa mitaleja, mutta MM-kisoihin, jokaisen hiihtäjän unelma, ei pääsekään vaikka olisi menestynyt. Tasa-arvoa vai naamakerrointa?! Motivoivaa vai motivaation tappamista?