"Tää peli on jo pelattu"

Eilen oli sellainen kevyen kevyt 30km hiihto, Vuokatti hiihto. Olin mukana kyseisessä tapahtumassa toista kertaa ja tiesin, mitä tuleman pitää... ainakin osittain. Ensinnäkin tällä kertaa hiihdin perinteisen sijaan vapaata sekä reitti kierrettiin toisinpäin. Haasteen kuvioihin toi mukanaan arvoituksellinen kunto sekä kropan taso, koska viikon aikaisemmat reenit eivät olleet tuntuneet kropassa hyvältä. Enkä tiedä miksi! Haastetta kasvatti enemmän se, että hiihdin vapaalla tyylillä, mikä on ollut minulle tällä kaudella se heikompi tyyli. Eli ennakkoasetelmat kisaan oli jännittävän erilaiset: Pääseekö tyttö maaliin asti vai jääkö kivennokalle istuskelemaan. Olihan minulla viime vuodesta perinteisen kisasta puolustettavana 2. sija.
    Noh, eihän se mennyt niin kuin valmentajan kanssa suunniteltiin eli ensimmäiset 20km rennosti kovaa ja sitten viimeiset 10km niin paljon kuin vain pystyy puristamaan. Mutta heti ensimmäisistä kilometreistä asti olin aivan limittirajoilla. Siis aivan limittirajoilla. Ensimmäinen huoltopiste oli noin 5km kohdalla ja olin siinä kohdassa, että ei perkule, mulla on vielä 25km jäljellä ja oon aivan seis. Hapotus oli aivan järkyttävää. Pari kaveria sattui hiihtämään samassa ryhmässä kuin itse hiihdin ja niille totesinkin : "Meitsi on pelannu ittensä pihalle näistä gamesta. Että hyvä kun jaksan hiihtää maaliin." Mutta jotenki ihmeen kaupalla ja tahdon voimalla maaliin selvittiin!!! Sija ei ollut läheskään niin hyvä kuin viime vuonna, nyt olin 10. Muranen voitti naisten sarjan ja hänelle hävisin sen about 10 minuuttia. Mutta tulipan todistettua se, ettei tuo pitkänmatkan hiihto ollut tänä vuonna minua varten. Se veti minusta kyllä kaikki "mehut", mitä oli edes lähtiessä jäjellä. Ja sen huomasin maanantaina hieronnassa: "Lihakset ovat täysin tyhjät." Aika kumma juttu...