Mietteitä

Olin tuossa päivällä hiihtelemässä kauniissa auringon paisteessa ja siis ihan vaan oikeasti hiihtelemässä. Mikään pakko ei ollut lähteä, kuha kävin nauttimassa auringosta, keväästä ja ehkä hiihtämisestä. Mutta sitten aloin miettimään oikeasti syviä sisimpiäi ajatuksiani. Onko hiihto se, mitä oikeasti haluan tehdä? Onko se sitä, mihin haluan uhrata koko elämäni? Mitä mä siitä saan? Voiko musta ikänä tulla maailmanmestaria tai olympiavoittajaa, josta olen aina haaveillut pienestä tytöstä asti? Osaanko lopettaa sitten, kun ei tunnu enää hyvältä ja oikealta? Vai tuleeko itselleni pakokauhu siitä, mitä tekisin jos lopettaisin? Koska hiihto on ollut mulle elämäntapa niin kauan kuin edes muistan!
    Mietin myös sitä, et mitä vanhemmaksi tulee sitä totisemmaksi tämä "leikki" käy. Mutta pitäisikö sen mennä niin? Eihän tämän "leikin" pidä totista olla vai täytyykö? Muistan sen, kun harrastin vielä yleisurheilua hiihdon ohella. Yu oli totta kai mulle se "kakkoslaji". Yu-reenejä ei voinut jättää väliin, ei mistään hinnasta! Jos joutui jättämään, harmitus, surku ja parku oli kova. Mutta miksi en voinut jättää yleisurheilu reenejä välistä?! Koska niissä oli vain niin kivaa! Porukka oli aivan mahtava, vaikka porukassa oli eri-ikäisiä. Yhdessä tekeminen oli mukavaa ja kannustavaa. Naurua ei puuttunut, vitsailuja ja keljuilujakin oli.., mutta ilman niitä treenit olisivat maistuneet puulta. Lisäksi yhdessä reenaaminen oli kannustavaa myös siltä osin, että se tsemppasi. Kilpailuhenkisyys oli käsin kosketeltavissa, mutta tiedättekö mitä se teki? Se ei todellakaan ollut huono asia, päinvastoin. Kehitystä tapahtui koko ajan! 
    Silloin kun tulin Vuokattiin minulle sanottiin näillä sanoin: "Sun on lopetettava tai itseasiassa vähennettävä ja aika reilusti yleisurheilua ja panostettava hiihtoon täysillä." Mutta oliko sanoja viisas ja oliko järkevä ratkaisua lopettaa yleisurheilu kokonaan? Ei minusta. Yleisurheilun avulla sain nopeutta, nopeuskestävyyttä ja voimaa, mitkä ovat olleet minun vahvuuksiani. Tänä vuonna olen muun muassa nopeuskestävyyteni kanssa ollut ongelmissa.
     Silloin kun olin lukion ykkösellä ja kakkosella ja kun pääsin molempina vuosina liiton Pohjola-ryhmään, huomasin kehitystä tapahtuvan. Tekeminen oli reipasta, iloista, mielekästä ja kilpailuhenkistä(hyvässä mielessä) samanikäisessä porukassa. Ja mikä voisikaan olla paremmin- ei mikään! Treenaaminen ei tuntunut "pakkopullalta", koska ilmapiiri oli hyvä ja kannustava parhaassa seurassa. Mutta nyt kun olen reenannut yksin pari vuotta ilman ryhmää, se sama tunne on poissa. Se sama kilpailuhenkisyys ja sen tuoma motivaatio ja halu kehittyä on hävinnyt. Isompi kehitysaskel on voinut sen takia jäädä tulematta. 
    Mutta mitään leiritystä ei ensi vuodeksikaan ole luvassa, ei näillä näkymin- se on valitettavaa. Eihän liitolla ole rahaa satsata nuoriin tai on heihin, jotka ovat naamataulultaan oikean näköisiä ja miellitettyjä. Mutta mitäs me muut? Meillä ei ole mitään väliä, mitä me teemme. Eli ihan sama vissin meidän "tavisten" vaikka lopettaisimme. Pääasia olisi se, että huipulla olisi vain pari hyvää sekä miehissä että naisissa... muita ei sitten tarvittaisikaan enää. Sitten vain kysyttäisiin "miksi ei ole harrastajia". Hmmm, peiliinkatsomista? On se mielestäni kummaa, että NMM-kisoihin valitaan u23 vain 2 tyttöä ja jätkiä jopa 6. Nostetaanko alle 23-tyttöjen motivaatiota sillä, että saat SM-kisoissa mitaleja, mutta MM-kisoihin, jokaisen hiihtäjän unelma, ei pääsekään vaikka olisi menestynyt. Tasa-arvoa vai naamakerrointa?! Motivoivaa vai motivaation tappamista?

"Tää peli on jo pelattu"

Eilen oli sellainen kevyen kevyt 30km hiihto, Vuokatti hiihto. Olin mukana kyseisessä tapahtumassa toista kertaa ja tiesin, mitä tuleman pitää... ainakin osittain. Ensinnäkin tällä kertaa hiihdin perinteisen sijaan vapaata sekä reitti kierrettiin toisinpäin. Haasteen kuvioihin toi mukanaan arvoituksellinen kunto sekä kropan taso, koska viikon aikaisemmat reenit eivät olleet tuntuneet kropassa hyvältä. Enkä tiedä miksi! Haastetta kasvatti enemmän se, että hiihdin vapaalla tyylillä, mikä on ollut minulle tällä kaudella se heikompi tyyli. Eli ennakkoasetelmat kisaan oli jännittävän erilaiset: Pääseekö tyttö maaliin asti vai jääkö kivennokalle istuskelemaan. Olihan minulla viime vuodesta perinteisen kisasta puolustettavana 2. sija.
    Noh, eihän se mennyt niin kuin valmentajan kanssa suunniteltiin eli ensimmäiset 20km rennosti kovaa ja sitten viimeiset 10km niin paljon kuin vain pystyy puristamaan. Mutta heti ensimmäisistä kilometreistä asti olin aivan limittirajoilla. Siis aivan limittirajoilla. Ensimmäinen huoltopiste oli noin 5km kohdalla ja olin siinä kohdassa, että ei perkule, mulla on vielä 25km jäljellä ja oon aivan seis. Hapotus oli aivan järkyttävää. Pari kaveria sattui hiihtämään samassa ryhmässä kuin itse hiihdin ja niille totesinkin : "Meitsi on pelannu ittensä pihalle näistä gamesta. Että hyvä kun jaksan hiihtää maaliin." Mutta jotenki ihmeen kaupalla ja tahdon voimalla maaliin selvittiin!!! Sija ei ollut läheskään niin hyvä kuin viime vuonna, nyt olin 10. Muranen voitti naisten sarjan ja hänelle hävisin sen about 10 minuuttia. Mutta tulipan todistettua se, ettei tuo pitkänmatkan hiihto ollut tänä vuonna minua varten. Se veti minusta kyllä kaikki "mehut", mitä oli edes lähtiessä jäjellä. Ja sen huomasin maanantaina hieronnassa: "Lihakset ovat täysin tyhjät." Aika kumma juttu...

Hitusen lohtua

Saarijärven kisat sekä SM-sprintti että KLL-kisat ovat nyt takanapäin. Sprintissä huomasin karun totuuden tämän hetkisestä tilastani: Jaksaa hiihtää oikeasti kovaa sen 30 sekunttia lähtölaukauksesta. Karua, mutta totta! Pää käskyttää, mutta kroppa ei pelaa. Siinä ei ole enää sitten mitään tehtävissä. Kroppa ei niin sanotusti tunnu omalta kropalta, enkä kyllä tiedä kenen kroppa tämä on :D Ehkä jonkun Matti Meikäläisen, joka ei jaksa hiihtää kovaa kuin sen 30 sekunttia ja sitten lopahtaa. Kuitenkin töitä on koko kesä, syksy ja talvi tehty siihen malliin, että kunnosta se ei pitäisi olla kiinni. Kropassa on vaan joku ihme häikkä, jota ei vain tiedetä ja osata purkaa pois. Jos joku on nii fiksu, joka osais kertoa mulle mistä homma kiikastaa, nii kerro ihmeessä tännekin päin. Olisin enemmän kuin kiitollinen... ja ainiin luvassa olisi löytöpalkkio!
    Lauantain sprintti oli mitä oli, mutta taistelin sen niin hyvin kuin tällä hetkellä pysty.. Parempaan vain en pystynyt ja tyytyminen oli sijaan 11. Eihän se sitä ollut, mitä minä oikeasti tavoittelin. Mutta pakko on vain purra tappio. Sunnuntain 3km kisa oli taas jo vähän parempaa kuin miesmuistiin. Töitä jaksoin tehdä pidempään kuin puoliminuuttia, mutta en nyt sanoisi että jaksoin yltiöpäisesti tehdä.. valitettavasti. Töitä jaksoi tehdä ajoittain yllättävän hyvin, mutta huonojakin hetkiä 3km mahtui. Taisteltuani 3km maaliin, kun toinen käsi oli pois paikoiltaan, sijoitukseni oli 9. Hiihto oli pitkästä aikaa ihan hyvää. Täydellistä hyvää hiihtoa se ei ollut, mutta pienen pieni auringon säde pilkahti risukasaan.
    Ja niin, kun sanoin että hiihdin sen sunnuntain kisan käden ollessa pois paikoiltaan, sitä en tiennyt kuin vasta kisan jälkeen. Käsi oli kipeä jo ennen kisaa ja itseasiassa oli kipeä jo lauantai iltapäivänä. Mutta syy siihen oli selvä: Otin lauantaina loppuverkassa tuntumaa Saarijärven alamäen lumeen ja siinä rytäkässä käsi meni pois paikaltaa. Hups, näitä sattuu :) Liiankin usein tekevälle!

5 viikon kisattomuus loppui

Niin kuin otsikko sen jo kertoo, niin viime viikonloppuna loppui viiden viikon kisattomuus. Edellisen kisan olen tarkalleen ottaen hiihtänyt tammikuun 16 päivä...eli siitä on jo tovi aikaa! Siihen väliin on mahtunut doctor Phil käyntejä, päätä seinään hakkaamista, aivot narikkaan jättämistä, motivaation etsiskelemistä, analysointia kropan tukkoisuudesta, suksien heittämistä nurkkaan, kuntopyörää polkiessa, uima-altaiden kaakelien katsomista, vähän istumista koulun penkillä ja monia muita asioita, mutta tuossa olivat ne pääasiat. Monia asioita olen siis tuona aika kerinnyt miettimään. Isoimpina kokonaisuuksina voisin mainita: "Mitä olen tehnyt väärin ja mikä on mun tulevaisuus urheilijana tai penkkiurheilijana."
    Perjantaina Keuruulla loppui siis kisattomuusputki. Perjantaina matka oli sprintti pertsalla. Kisassa huomasin, etten ollut vähään aikaan kisannut, mutta huolestunutkaan en tällä hetkellä ole. Vaikka tällä hetkelläkin kunto on vähän mysteeri, oli se sitä jo ennen kisaakin! Kisaan olen kuitenki ihan tyytyväinen. Asioita olisin voinut tehdä toisin, mutta pääasia oli, että sain pari starttia alle. Nyt tiedän mihin pystyn, kun saan sen oikean hurmoksen päälle. Mielestäni itselleni oli tärkeintä se, etten ajanut itseäni piippuun sprintissä. Jos perjantain sprintin jälkeen takki olisi ollut tyhjä, seuraavasta viikonlopusta ei välttämättä tulisi hyvää(johtuen kisattomuudesta). Sprintti kuitenki näytti, että osaan vielä kisata viiden viikon tauonkin jälkeen ja pystyn taistelemaan tosi paikan tullen! Tällä hetkellä olen siis luottavainen, vaikka Keuruun lauantain 10km kisa olikin fiasko...laturetkeilyksi se valitettavasti meni, mutta paikkoja se onneksi aukaisi.
    Tulevaa viikonloppua odotan luottavaisin mielin, koska silloin on luvassa SM-sprintit ja KLL 3km kisat Saarijärvellä. Mitä lyhyempi matka sen parempi minulle! Mitään tavoitteita en itselleni nyt aseta. Lähden kisoihin rennolla "rentoreiska-asenteella", mikä on yleensä minulla toiminut. Katsotaan miten meikäläisen käy!