Tuki

Tuki on laaja-alainen käsite. Ja se voidaan jakaa moneen eri lohkoon ja kategoriaan. Tuki voi olla niin taloudellista kuin sosiaalistakin. Haluisinkin paneutua tässä blogitekstissäni tuohon jälkimmäiseen kohtaan. Syy miksi haluan tästä aiheesta juuri nyt kirjoittaa, selviää ehkä tässä tekstini aikana, joten annan vain sormien sauhuta ja raapustan ajatuksenvirtaani.

Ihminen tarvii, etenkin kilpaurheilija, paljon taloudellista tukea, jotta pystyy ammattimaisesti harjoittelemaan ja elelemään. Kliseeltä kuullostaa, että asuminen, eläminen ja siihen vielä vapaa-ajan tekemiset kallistuvat koko ajan eikä loppua näy. Mutta jotta pärjäisi kansallisella tasolla ja joskus vielä kansainvälisellä tasolla, tarvitaan ammattimaisuutta. Ammattimaisuus vaatii myös juuri myös taloudellista apua. Huippuvälineet ja huippu leiriolosuhteet vaativat yksinkertaisesti rahaa, jotta pysyy virran mukana. Tietenkään ei sovi unohtaa, etteikö pienellä panostuksella pärjäisi, mutta helpompaa se on, jos ei tarvisi koko ajan miettiä rahatilannetta. Aina ei tarvitse lähteä ulkomaille harjoittelemaan, vaan voi jäädä kotisuomeen. Mutta vaikka kävisit pelkästään ympäri Suomea leireilemässä, ei se halpaa ole! Sanotaanko näin, että vuorokauden täyshoito Itävallan Ramsaussa on paljon halvempaa kuin esimerkiksi täällä Suomessa.
Tänä vuonna tehtiin valmentajan kanssa ratkaisu, etten lähde Ramsauhun. Ja ei, ei riippunut rahatilanteesta, vaikka suht tyyris reissu onkin, jos siellä kaksi viikkoa meinaa olla. Siksi en lähtenyt, koska olen siellä ollut kolmena vuotena peräkkäin ja "tavallaan" olen paikan jo nähnyt. Tottakai hinkua leirille sinne olisi ollut, ei se siitä jäänyt kiinni. Vaan tehtiin päätös puhtaasti siitä syystä, että pystyn uudessa asuinpaikassani, Vuokatissa, yhtä hyvin reenaamaan ja tekemään laadukkaita harjoituksia. Tällä hetkellä näyttää tilanne siltä, että se on ollut oikea päätös! Vuokatissa olen pystynyt tekemään hyviä treenejä lumilla, niin ulkoladulla kuin betoniseinien sisällä, pitkää sauvarinnettä, juoksemaan mäkisessä maastossa ja niin edelleen. 
Mutta tarkoitukseni tässä blogissa ei ollut puhua taloudellisesta tuesta niinkään, vaan sosiaalisesta tuesta, joten annan "kynän" sauhuta edelleen ja alan puhumaan todellisesta aiheestani.

Niin kuin kaikki tietävät, niin sosiaalinen tuki on tärkeä niin arkielämässä kuin kilpaurheilussa. Ihminen haavoittuu, maailmassa tapahtuu pahaa ja maailma romahtaa jalkojen alta ja silloin ihminen tarvitsee kaikkein kipeimmin juuri sosiaalista tukea. Tärkein sosiaalinen tuki tulee ystäviltä, sukulaisilta ja etenkin omalta perheeltä. Tukea tarvitaan muutenkin kuin vain huonoina hetkinä. Tukea tarvitaan myös hyvinä aikoina. Oli tukeminen niin hyvänä kuin pahanakin aikana, se on tärkeää ja elinehtoista! Ilman sosiaalista tukea, et pärjää. Taino pärjäät kyllä, mutta heikosti.

Tässä parisen viikkoa sitten menetin minulle rakkaan ihmisen, jonka tuki ja turva on ollut mun 21 elinvuoden aikana todella tärkeää ja merkittävää. Kyseinen henkilö opetti mulle oikean ja väärän, elämän tarkoitusta, elämän viisauksia, hyvyyttä, arvoja, kristillisiä arvoja ja oppeja, karjalaisen leipomisen/kokkaamisen salaiset taidot, jne. Vaikka en pienenä aina ollut niin kultainen kikkaratukka koiruuksineen, jekkuineen ja tuhmuuksineen, silti sain häneltä aina pyytteetöntä rakkautta ja opetusta. 

Voisin hieman pohjustaa tarinaani...
Aloitin hiihtämisen heti opittuani kävelemään. Hiihdin mummulan isolla pihalla. Itse aurasin ja tein ladun suurelle nurmikkoalueelle. Ja voin kertoa piha oli suuri pienelle 2-vuotiaalle penskalle. Siellä minä sivakoin ja aloitin oman "kilpaurani". Ensimmäisistä kisoista lähtien (6-vuotiaana ekat kisat) hän kannusti ja tuki minua suuresti. Hän ymmärsi kuinka tärkeää hiihto ja urheilu oli minulle, jolloin hän tuki minua suuresti. Hän opetti minua tavoittelemaan unelmiani ja haaveitani. Kun kasvoin vanhemmaksi, hiihto vaati satsauksia ja se tarkoitti poismuuttoa kotiseudulta... Länsi-Suomesta pois huonojen lumitilanteiden ja maastojen takia. Hän ymmärsi muuton, vaikka se oli raskasta ja välimatka pitkä 600km. Paljon soiteltiin ja puhuttiin asioista maan ja taivaan väliltä. Vaikka olin kaukana kotoa, hän oli silti mulle se tuki ja turva.
Mutta nyt kun hän on poissa, en osaa sitä vieläkään oikein käsittää. Ketä mua nyt opettaa kokkaamaan ja leipomaan karjalaisittain: rakkaudella ja voilla tehtyä ruokaa, etenkin tuota ensimmäistä! Ainakun yritän tehdä jotakin uutta ja hienompaa, siitä puuttuu jotakin... nimittäin rakkaus. Ruuan laitossa tärkeintä on rakkaus, ilman rakkautta ei tulee hyvää ruokaa. Asia voidaan kääntää myös toisinpäin, ilman rakkautta ei ole mitään. Oli se sitten rakkautta toista ihmistä kohtaan tai rakkautta lajiin. Jos tekemisessä ei ole sydäntä mukana, ei siitä mitään voi tulla.
Opin mummulta, että aina pitää rakastaa ja kaikki pitää tehdä rakkaudella. Myöskään ilman uhrauksia ja satsauksia, ilman raakaa työtä, ei voi saadakaan mitään. Tarvitaan sisua, periksiantamuutta ja temperamenttia. Opein näitä asioita lapsuudessani ja myös vanhemmiten. Jotta jotakin olisi saanut, piti tehdä töitä sen eteen. Esimerkiksi taskurahaa ei saanut ellei töitä tehnyt, kuten leikannut nurmikkoa, halkonut puita tai kolannut pihaa. Rahanarvon opein tekemällä kovaa työtä. Mitään ei saanut ilmaiseksi, raha ei kasva puussa. Sen olen oppinut pienestä pitäen, ja hyvä niin!

Edellä mainitut asiat on monia syitä siihen, millaiseksi olen ihmisenä tullut. Sain paljon häneltä, toivottavasti annoin myös tilalle jotakin.

Ilman hänen tukeaan en olisi sellainen kuin olen. Ilman hänen oppejaan en olisi välttämättä oppinut kaikkea sitä, mitä olen oppinut. Ilman häntä minulla ei olisi niitä luonteenpiirteitä, mitä minulla nyt on. Vaikka kisat olisivat menneet kuinka huonosti tahansa, silti hän uskoi minuun ja loi minuun uskoa. Koskaan en ollut huono hänen silmissään. Aina olin tehnyt parhaani ja se riitti.
Näin jälkikäteen voisin häneltä oppia hänen luonteenpiirteitään: Maailman kultaisin ja ihanin ihminen päällä maan. Ei koskaan valittanut, vaikka oli kipuja. Otti aina kaikki vastaan avosylin, oli vieraanvarainen. Aina oli aikaa kaikille. Hän oli aina iloinen ja hyväntuulinen. Lähimmäisen rakkaus hehkui hänestä. Sanat eivät riitä edes kertomaan, millainen ihana ihminen hän oli!

"Levolle laske Luojani / 
armias ole suojani /
jos sijailtain en nousisi /
taivaaseen ota tykösi /
aamen"



Näin hän minulle opetti ihan pienenä nappulana. Siihen on hyvä turvautua.




Lopuksi voisin jakaa Teille kauniin biisin. Jos ette sitä ole vielä kuulleet, niin käykääpä kuuntelemassa. Se on Johanna Kurkelan - Prinsessalle -biisi


Rakkaudella R.




PS. Anteeksi mummu ja pappa, kun pienempänä velipoikien kanssa hypättiin mäkeä ja alastulopaikkana oli teidän kukkapenkki !