Hidas ku etana

Ehkä nyt olisi taas korkea aika kirjoittaa teille muutama sana jos toinenkin. Jos oikein yritän pinnistää, voin saada lauseita aikaiseksi... Siis jos saan ajatukseni kulkemaan ja jotakin kirjoitettua tähän näytölle. Joten yritän purkaa taivaltani pala palalta.


Voihan hitauksien hitauksien kone. Suomi -cupissa Vantaalla hiihtoni oli kuin hidastetusta filmistä. Jälkeenpäin katsoessani hiihtoa totesin, että kuinka rumalta se näyttää ja kuinka kaikki on päi jotakin. Olotila hiihdon aikana kuin sen jälkeenkin oli sama = runnaan paikallani. Etenen kuin etana. Ei yhtään sinne päin, ei lähelläkään. Kone yskii ja tökkii. Yskii ja tökkii. Syytä huonoihin tuloksiin oli kisojen jälkeen etittävä lankkujen päällä olijasta. Jotakin on tehtävä, jotta homma alkaisi toimimaan niinkuin sen kuuluisi toimia. Selailin jopa vanhoja harkkapäiväkirjoja. Selaukseni aloitin vuosien takaa jolloin vielä yleisurheilin about kolmisen kertaa viikossa.

Vantaan hasardi kisojen jälkeen mieli oli maassa, mikä osaksi heijastui myös treeneihin. Treenit olivat suorastaan sanoen surkeita ja pito-ongelmat vesittävät tilannetta lisää. Loppuviikosta käytyäni hierojalla sain paikat auki ja mielen taas parempaan suuntaan. Seuraavana päivänä hiihtotreeni maistui, kroppa toimi ja homma näytti valoisemman puolen. Hiihto tuntui tuolloin uskomattoman hyvältä ja rennolta, ihan tavallisessa PK -hiihdossakin. Lähdinkin luottavaisesti sunnuntain Valkeakosken pertsan 5km kisaan. Koko viikon epäonnistuneet treenit heijastuivat ja kisa oli Vantaan kisan jälkeen vielä hasardempi. Kisa oli täysi kaaos omalta osaltani ja risukasan risut kasvoivat. Suunta ei voi olla kuin ylöspäin!



Viime viikonlopun kisat Keuruulla olivat omalta osaltani vaakakupin alla: Lähteäkkö vai ei. Koska olotila ja kroppa ei ole ollut ookoo. Keuruulle kuitenkin lähdettiin. Päätökseni hiihtää perjantain prologin tein kisa-aamuna, aamulenkillä. Tunne kropassa oli hyvä. Onneksi lopulta lähdin kisaamaan, koska tunne kisassa oli pitkästä aikaa hyvä. Vielä en kuitenkaan pysty / jaksa tulla niin kovaa kuin tahtoisin enkä jaksa hiihtää pitkään kovaa. Tietyn pisteen kun ylittää, hengitys ja kone lyö tukkoon. Mutta suunta on nyt oikea. Pitkiin aikoihin sain hyvän kisan aikaiseksi, mihin itsekin olen suht tyytyväinen. Tietenkää tulos ja sijoitus ei tyydytä, mutta tähän tilanteeseen on pakko olla tyytyväinen. 

Sunnuntaina oli vuorossa parisprinttiviestit vapaalla ja minulle ihka ensimmäiset vielä. Tätä hetkeä olin odottanut jo pitkään :)) Ja kun Keuruulla ollaan myös paukkupakkanen tulee kuvioihin. Kisat pystyttiin kuitenkin pitämään koleassa pakkassäässä. Naiset hiihtivät ilman karsintaa, suoraan finaali. Eli ensimmäiset rinttiviestit ja heti finaaliin, ei pöllömmin! Kovan pakkasen takia sekä seuraavan viikonlopun omanikäisten SM -kisojen takia jouduttiin kuitenkin hetki miettimään, hiihtääkö vai ei. Kone on kuitenkin yskinyt ja tökkinyt sen verrran pahasti että uskaltaisiko riskeerata seuraavan viikonlopun tärkeitä kisoja. Mutta kova kilpailuvietti ja halu hiihtää rinttiviestiä siivittivät ajatusta hiihtää. Joten sitä hiihdettiin! Omasta suorituksestani voin sen sanoa, että pitäisi pystyä hiihtämään kovempaa ja kauemmin. Kuitenki itseltäni ihan jees suoritus. Oli hieno hiihtää viestiä. Mahtavaa tätä haluan lisää jatkossakin:)


Jälkeenpäin on nyt hyvä olla viisas. Yleensä kova pakkanen sopii minulle, joten en aatellut että sunnuntain kisasta olisi haittaa. Jälkiviisaus on parasta nyt. Nytte tämä likka kröhii, niistää nokkaa ja räkityttää. Räkää tulee kunnolla. Mutta nyt kun tämän viikonlopun omat SM -kisat peruttiin, olen voinut hieman hengähtää, rauhoittaa urheilemista ja ennen kaikkena huoltaa kroppaa. Jospa tämä räkätauti helpottas pikku hiljaa! 

Pakkasterveisin nuhanenä